Sanna on thainyrkkeilevä elinluovuttaja

Siitä on nyt muutama vuosi, kun Sanna istui taksissa kummisetänsä Riston kanssa. Matka kulki Hakamäen kotikaupungista Turusta Helsingin Meilahden Tornisairaalaan, jossa HUS tekee kaikki Suomen aikuispotilaiden elinsiirrot.

Hakamäki oli päättänyt luovuttaa toisen munuaisensa kolme vuotta dialyysissä olleelle kummisedälleen, joka oli sairastanut pitkään diabetestä.

– Olin nuorena kummisetäni kanssa paljon tekemisissä. Emme ole sukua, mutta hän on ollut pitkään isäni hyvä ystävä. Kävimme yhdessä ulkomaanmatkoilla, kun olin pieni. Muistan varsinkin Madeiran-reissumme hyvin, Hakamäki kertoo.

”Minua ei pelottanut”

Parivaljakko saapui Helsinkiin operaatioita edeltävänä päivänä. Sanna ja Risto leikattiin peräkkäin seuraavana aamuna.

Kun Hakamäki alkoi pohtimaan munuaisensa luovuttamista, ei hän tiennyt elinluovutusprosessista ”oikeastaan mitään”. Kaikkein selkeintä oli varata konsultaatioaika Turun munuaispoliklinikalle.

– Koordinaattoreilta ja asiantuntijoilta saa vastaukset kaikkiin mietityttäviin kysymyksiin. He osaavat myös kysyä hyviä kysymyksiä, joita voi lähteä itse pohtimaan. Päätös elinluovutuksesta tuntui oikealta ja luonnolliselta, Sanna sanoo.

Sanna koki leikkauspäivän aamuna ”hyvää jännitystä”, sillä elinsiirtokirurgi oli kertonut aiemmin tarkasti, millä tavoin operaatio etenee ja mihin kohtaan kehoa viillot tehdään. Tieto siitä, kuka leikkaa, tuntui Sannasta rauhoittavalta.

Jännitys kasvoi hieman, kun Sannaa kärrättiin sairaalasängyssä kohti leikkaussalia.

– Siinä tuli mieleen sairaalaelokuvista ja -sarjoista mieleen se, kun mennään hirveällä kiireellä saliin ja valot näkyvät katossa. Salissa minut nukutettiin, ja se oli sellainen ”valot pois”. Herätessä operaatio olikin jo tehty.

Leikkauksen jälkeen Sanna siirrettiin heräämöön.

– Tuntui, kuin minulle olisi tehty sinne pesä. Ympärilläni oli peittoja, ja hoitaja oli koko ajan vieressäni. Hän jutteli minulle ja huolehti kaikista tarpeistani.

Risto operoitiin heti Sannan jälkeen. Hieman tokkurainen Sanna kuuli vielä saman päivän iltana, että myös kummisedän operaatio oli sujunut hyvin. Seuraavana päivänä Risto kävi jo kyselemässä Sannan vointia. He istuivat sairaalasängyn laidalla ja vertailivat leikkauksenjälkeisiä tunnelmiaan. Huoneet olivat käytävän vastakkaisilla puolilla toisistaan.

– Olen tosi tyytyväinen ja kiitollinen Helsingissä saamaani hoitoon. Tosi asiantuntevaa porukkaa. Kaikki meni hienosti.

– Elinluovutusmatkani oli yllättävän tasainen. Minua ei missään vaiheessa pelottanut tai varsinaisesti ehkä jännittänytkään. Minusta tuntui tosi turvalliselta ja luonnolliselta.

Toivu rauhassa

Hakamäen elinsiirtoleikkaus tehtiin keskiviikkoaamuna, ja kotiin hän pääsi sunnuntai-iltapäivällä. Taksi vei toipilaan Helsingistä suoraan kotiovelle Turkuun. Sairauslomaa tuli kuukausi.

–  Ensimmäinen viikko meni pitkälti sängyssä maaten tai tuolilla istuessa. Koetin lähteä aika pian liikkeelle. Sain jumppaohjeitakin. Joka päivä yritin kävellä aina muutama kymmenen metriä enemmän. Välillä liian kovat tavoitteet kostautuivat ja huomasin, että paikat tulivat aika kipeäksi. Sitten osasin höllätä tahtia.

Muutamana ensimmäisenä päivänä Sanna joutui ottamaan maksimiannoksen kipulääkkeitä, mutta toipumisen myötä hän vähensi niiden määrää.  Kuukausi leikkauksen jälkeen hän oli jo työkunnossa.

Riston vaimo soitti Hakamäelle ja kysyi, kuinka toimelias ja aikaansaava ihminen sinä Sanna oletkaan, sillä uuden munuaisen saanut kummisetäsi nimittäin järjestelee täällä kotia ja siivoaa kuin mikäkin.

– Kummisetäni pääsi pois kolme kertaa viikossa tehtävästä dialyysistä. Siitä tulee itselle tosi hyvä mieli. Hän on vastikään saanut lapsenlapsen, joten tuntuu tosi hyvältä, että hän saa viettää aikaa perheensä ja lapsenlapsensa kanssa – ilman, että tarvitsee miettiä, tuleeko se viimeinen päivä piakkoin. Ja hän voi olla mökillä pidempiä aikoja, kun ei tarvitse enää ravata dialyysissä!

Paluu arkeen ja kehään

Töihin palattuaan Hakamäki kuuli työkavereiltaan yleensä samat kysymykset.

– Miten elinluovutus vaikuttaa elämääsi? Entä rajoittaako yhdellä munuaisella eläminen syömistä?

Kollegat olivat yllättyneitä, kun Sanna totesi, että operaatio ei vaikuta hänen elämäänsä millään tavalla. Hän pärjää yhdellä munuaisella. Ruokavalio ja liikuntatottumukset ovat pysyneet ennallaan.

– Kovinkaan moni ei tiedä munuaisen luovutuksesta mitään. Osa on ihmetellyt, miksi lähdin tähän. Osa on liikuttunut. Tätini soitti minulle kyynelissä, kun kuuli, että olen luovuttanut munuaiseni.

Noin kahden kuukauden kuluttua leikkauksesta Sanna palasi rakastamansa thainyrkkeilyn pariin. Se eroaa tavallisesta nyrkkeilystä niin, että siinä sallitaan myös potkut. Lähiottelussa otetaan kiinni vastustajan niskasta ja käytetään polvia ja kyynärpäitä.

– Aluksi operaation jälkeen suosittelin sparraajilleni, ettei mielellään potkuja tai lyöntejä vatsaan!

Parasta lajissa on kuulemma sen monipuolisuus, sillä thainyrkkeilyssä koko keho on käytössä.

– Kävin nyrkkeilysalilla jo ennen kuin osasin kävellä. Aloitin harrastuksen kymmenvuotiaana.